Tiedonvälittämisen pahin uhka on
itsesensuuri. Sen eri muodoissa olen törmännyt tiedon vähättelyyn,
järjestämiseen ja yllättävien kiinnostavuusnäkemysten
hyväksymiseen. Kaupallisuus lyö leimansa: pörssiyhtiön
yhteiskuntavastuu on helposti asioiden siloittelua. Eufemismit,
kaunistellut merkitykset muokkaavat tekstejä. Virkamiesten kielestä
puhumattakaan.
Viisi vuotta sitten kuolleen Anna Politkovskajan murhatutkimukset
vaikuttavat epätoivoiselta yritykseltä esittää musta valkoiseksi. Annasta on
tullut enemmän. Hänen murhansa selvittäminen on tärkeää, koska legenda syö
arvovaltaa maan oikeuslaitokselta ja poliisilta. Mutta mikä tärkeintä yksi
ainoa murha toimii vahvana pelotteena. Näin käy, jos et pelaa sääntöjen mukaan.
http://www.euronews.net/2011/10/07/murdered-russian-journalist-remembered/
Muutama viikko sitten kansainvälisiin uutistoimistoihin levisi erikoinen uutinen Azerbaidžanista.
Azerbaidžanilainen euroviisufani koki epämiellyttävän yllätyksen, kun maan turvallisuusviranomaiset alkoivat penätä syitä hänen viisuvalintaansa. Azerimies oli äänestänyt Armenian edustajan, Inga ja Anus -duon "Jan-Jan" -laulua.
"Tänään äänestät väärin euroviisuissa, huomenna asennat pommin metroon" -mentaliteetti yllätti jopa paljon nähneen toimittajan.
Sarkasmi on rasismin ruma serkku. Saivartelu on vähintään yhtä turhaa. Kaikki vänkääminen ei ole retorista ilottelua, jossa antiikin perintöä jalostetaan suurempiin tarkoituksiin. Ymmärrän toki, että muutamalle ammattilaiselle ihmisten härnääminen on totista työtä.
Seisoin kirjailijoiden sananvapaudesta huolta pitävän Mallisen Jukan kanssa Espalla kuuntelemassa pelimanneja.
Ohitsemme kulki turisteja St. Petersburg-lippalakeissa. Heille Helsinki on kiva pikku kaupunki; suurin piirtein sopivan kokoinen Pietarin esikaupungiksi.
Vaan jospa turistit tietäisivät. Helsingissä kohistaan hallitusta myöten, kuinka Itä-Suomen periferiassa Pietarissa kirjailijalta on evätty osallistuminen runotapahtumaan.
Tiedetäänkö pääkonsulaatissa ollenkaan, mitä näillä rintamailla tapahtuu?