Turvallisuuspoliittista keskustelua
vaivaa näköharha. Olen sukupolvea, jonka nuoruudessa kirjoitettiin
Suomen ja Neuvostoliiton välillä kommunikeoita, joista kukaan ei
ymmärtänyt mitään. Nykyään on yleistä kansanhuvia naureskella
YYA-Suomelle ja suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa
näkyvät sotilaat eivät diplomaatit.
Eduskuntavaalit käydään kerran neljässä vuodessa, presidentinvaalit taas tuntuisivat olevan käynnissä koko ajan.
Jos joku kansanedustaja tai puolueaktiivi mainitsee aivastaessaan, kolme vuotta ennen presidentinvaaleja, vahingossa mahdollisen ehdokkaan nimen, lehdet kirjoittavat siitä isoin kirjaimin, ja sivuuttavat sen, mitä ikinä sattuukaan olemaan päivänpoliittisella agendalla. Viis valtion asioista, lehdet haluavat nimen.
Presidentinvaalit saavat median tosiaan käymään kuumana. Siihen on kaksikin syytä.
Jos jollekulle on epäselvää, naapurimme on mallioppilas. Talousuudistuksia vauhditettiin Venäjällä jo 1990-luvulla amerikkalaisin opein, maan perustuslakia rukattiin jenkkijuristien ohjeilla ja mikä tärkeintä – keskeinen propagandaväline televisio uudistettiin poliitikoille amerikkalaiseen malliin.
Keskiviikkona virkavalansa vannoo Dmitri Medvedev. Uuden presidentin virkaanastujaiset näyttävät taas television mahdin. Perinteet velvoittavat.
Ilman televisiota ei Venäjällä olisikaan ollut samanlaista presidenttiä.
Jarmo Koponen on Uuden Suomen tuottaja. Puheenvuoroissa painottuu moninainen Venäjä, joka kiehtoo NL:n hajoamisesta paikanpäällä Ylen kirjeenvaihtajana raportoinutta toimittajaa. 1990-luvun jälkimmäisen puolen Koponen sujutteli diplomaattina, lehdistöneuvoksena Moskovassa. Venäjä-tietoutta kirjoittajalle karttuu nykyisin myös Helsingin yliopistossa historian jatko-opinnoissa.