Olen alkanut suhtautua
elokuuhun odottaen; mitä vaan voi sattua, Venäjällä. Enkä
tarkoita iänikuisia suopaloja. YLE Puheessa voi joka päivä
kuunnella, mitä 20 vuotta sitten tapahtui. Ulkolinja special
muistelee televisiossa kohtaloita entisessä Neuvostoliitossa.
Neuvostoliitto oli kammottavan ikävystymisen maa. Kuollut. Venäjä taas on villi ja vapaa, mutta jota irvaillessa saa helposti syytteen venäläisvihasta. En ole yrittänyt, mutta Boris Akunin on. Mainio brändi, Grigori Salvovic Tshartisvilin nimimerkki, tosi historian ystävä.
Akunin blogissa on puhuttanut Venäjän historian parhaat ja vaivaannuttavimmat muistot. Mistä ylpeillään ja mitä hävetään? Luettelo on sinänsä melko selvää kauraa. Yllättävää kyllä, onnen aiheita on häpeällisiä muistoja vähemmän.
Venäjän Stalin-fanit aikovat tuoda sankarinsa kunnolla esiin Voiton päivänä. Useassa kaupungissa eri puolilla maata halutaan ajattaa Stalinin kuvin koristeltuja busseja. Voiton päivää vietetään 9. päivä toukokuuta toisen maailmansodan 66-vuotispäivän muistoksi.
Tänään viettää syntymäpäiviään Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatshov. Neuvostoliitto on meissä syvässä, vaikka tänä vuonna Suomessa äänestää jo ensimmäinen ikäluokkka, joka ei ollut syntynytkään Neuvostoliiton aikana. Me vanhemmat ehdimme elää jopa Suomen median tähän asti kunniattomimman vaiheen. Vai oliko se 1980-luku enää myötäilyä?
Venäläisten elämän suunta on kääntynyt edellisten vuosien aikana, kirjoittaa kirjailija Viktor Jerofejev. Kansallinen apatia on vaihtunut ajatukseksi – myös minä haluan elää paremmin. Kirjailija ja tv-ohjelman isäntä peräänkuuluttaa perhearvoja, joita Venäjällä on vaurastumisen myötä mahdollista ajatella – selkeämmin.
Stanislav Govoruhinin elokuva ”Näin ei voi elää” kertoi vuonna 1990 ihmisille, minkälaisen perinnön neuvostoelämä jätti kansalaisten kestettäväksi. Tak zhit nelzja – Näin ei voi elää osoitti krouvilla tavalla, mitä Venäjästä oli tullut neuvostokomennossa.
Kremlin saloja selvittävät kremlologit. Syystä. Mikään ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Loistoa ja kimallusta ei tietenkään tarvitse avata mitenkään, mutta henkilövaihdoksia ja suuria linjauksia on perusteltava. Ihmisten tarkkailu on sitä paitsi paljon helpompaa kuin suurien linjojen miettiminen. Venäjälle on etsitty ideaa. Lopputulos on yleensä sama kuin presidentti Mauno Koiviston samannimisessä kirjassa – satoja sivuja mahdottomasta, ilman vastausta.
Jos jollekulle on epäselvää, naapurimme on mallioppilas. Talousuudistuksia vauhditettiin Venäjällä jo 1990-luvulla amerikkalaisin opein, maan perustuslakia rukattiin jenkkijuristien ohjeilla ja mikä tärkeintä – keskeinen propagandaväline televisio uudistettiin poliitikoille amerikkalaiseen malliin.
Keskiviikkona virkavalansa vannoo Dmitri Medvedev. Uuden presidentin virkaanastujaiset näyttävät taas television mahdin. Perinteet velvoittavat.
Ilman televisiota ei Venäjällä olisikaan ollut samanlaista presidenttiä.
Jarmo Koponen on Uuden Suomen tuottaja. Puheenvuoroissa painottuu moninainen Venäjä, joka kiehtoo NL:n hajoamisesta paikanpäällä Ylen kirjeenvaihtajana raportoinutta toimittajaa. 1990-luvun jälkimmäisen puolen Koponen sujutteli diplomaattina, lehdistöneuvoksena Moskovassa. Venäjä-tietoutta kirjoittajalle karttuu nykyisin myös Helsingin yliopistossa historian jatko-opinnoissa.