Turvallisuuspoliittista keskustelua
vaivaa näköharha. Olen sukupolvea, jonka nuoruudessa kirjoitettiin
Suomen ja Neuvostoliiton välillä kommunikeoita, joista kukaan ei
ymmärtänyt mitään. Nykyään on yleistä kansanhuvia naureskella
YYA-Suomelle ja suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa
näkyvät sotilaat eivät diplomaatit.
Näytä minulle televisio-ohjelmasi, minä näen mitä ajattelet. Televisiolla huvitetaan kansaa hengiltä, kaikkialla. Hyvää vauhtia samaan muottiin ihmisiä totuttaa globaalisti You Tube ja muu sosiaalinen media. Tämä aiheuttaa tietenkin paineita myös journalismille. Tarvitaan mediakritiikkiä.
Nokia, Prismat, Stockmann, Ponsse ja moni muu ovat vahvasti näkyvillä Venäjällä. Allegro kuljettaa ihmisiä muutamassa tunnissa Pietariin ja sieltä pois. Suomalaisessa keskustelussa törmää tavan tästä kysymyksiin idästä. Eikä parhain asiantuntemus löydy puolustusvoimista. Vaan mistä sitten?
Toisen lehden nimettömien lähteiden referoiminen ei kerro itsestään kovin paljon. Nyt tästä on tullut arkea, kiitos Wikileaksin. Pidemmän päälle tietovuodot puhdistavat varmasti ilmaa, mutta juuri nyt se on sakeana yksittäisiä heittoja ja tarkoitushakuisia viestejä.
Suomeen ei ole edes oikein ehtinyt syntyä sivistyneistöä ja nyt Suomessa on alettu määritellä ”poliittinen korrektius” tavalla, joka oppinutta kauhistuttaa. Oppineena pidän professori Timo Vihavaista.
Kirjassaan Länsimaiden tuho Helsingin yliopiston Venäjä-tutkimuksen professori miettii, miksi kansalta ei juuri Suomessa kysellä. Julkisuudessa käydään usein tyhjänpäiväistä keskustelua. Toimittajien hellimä moraalinen suuttumus on hölmöjen arvokkuutta, kuten sanotaan, mutta tietoa se ei millään tavalla korvaa.
Historia on sellaista, millaiseksi se tulkitaan. Aikalaisina me olemme sivustaseuraajia. Venäjällä on hyvää vauhtia toteutumassa vitsiksi väännetty historian ymmärrys.
”Miten arvioitte tulevaisuuttanne? Me emme valitettavasti pysty arvioimaan edes sitä, millainen on muutaman vuoden päästä menneisyytemme.”