Jarmo Koponen

Kuuntele kolumni kirjoittajan itsensä lukemana
YLE Areenasta.

Käyttöhistoriaa

Vanhan kirjakokoelman penkominen yllätti minut. Kuinka mahdottoman hyvän varaston Suomen itsenäisyydestä kiinnostunut mies olikaan aikanaan kerryttänyt jatkuvalla akateemisen kirjakaupan tilauksella.

Otin tutkittavakseni joukon kirjoja 1920-luvulta. Ajankohtaisia pamfletteja – kiinnostavimmat koskevat Neuvosto-Venäjää.

Innostukseni on varmaan ymmärrettävämpää, jos kerron aloittaneeni iltalukemisena Joel Lehtosen Sorron lapset -kirjan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut uusia painoksia suomalaisista klassikoista.

Romaanipari Sorron lapset ja Punainen mies ovat 1923 ja 1925 kirjoitettuja kuvauksia Suomesta, tutkielmia vuoden 1918 aattovuosista. Ilmestyessään kirjojen sisältö oli arvostelijan mukaan lukijoille liian tuttua. Siksi ne eivät voineet tarjota uusia näkökohtia.

Ihmisten muistissa oli sortovuodet – se, että Venäjä tunki pyhimpään – kansakouluihin tuli pakollinen venäjän opetus. Oli aika aktivismille ja opportunismille.

Ja nyt kirjastoa penkoessa aikalaisten aarteisto on minun ulottuvillani. Tämän takia olen historian harrastaja, en Wikipedian vuoksi.

Kirjat ovat käyttötavaraa ja historia on paitsi tarinoita myös viihdettä. Tunnen itseni tirkistelijäksi, koska voin jälkeenpäin nähdä, miten oikeassa joku ja jotkut olivat.

Löytämäni kotikirjaston osa kuului isänmaalliselle, uteliaalle ja tietoa arvostavalle ihmiselle. Suomen jääkärit -kirjasarja antaa suuntaa hänestä, mutta vain viitteitä, koska toisaalta sama omistaja on säilyttänyt myös punaisten lentolehtisiä. Sisällissodan jälkeisessä Suomessa on merkittävästi esillä kielikysymys. Ruotsin kielen asema, Karjalan kysymys ja suhde Venäjään ovat 1920-luvulla hämmentävästi yhtä yksitotista kuin blogeissa 2010.

Mutta se kirjasto: suomettuneessa lapsuudessani en törmännyt kirjoihin Neuvosto-Venäjästä, vaikka Kremlin kellot luinkin. Sellaiset nimet kuin Helvetti Vienanmerellä ja Punaisen hämärän maa herättävät uteliaisuuteni.

Nykyisin on helppoa nähdä, että kyse oli maasta, josta muodostui Neuvostoliitto, jota vastaan kävimme kuluttavat sodat ja joka miehitti Baltian ja itäisen Keski-Euroopan. 1920-luvulla kirjoitettiin siitä, kuinka Venäjän kehitys oli kulkenut rataansa moskovalaisesta valloittajamonarkiasta eurooppalaiseksi suurvallaksi ja tämän romahduksesta kommunistiseksi neuvostovaltioksi. Usein unohtuu, että jo 1920-luvun alussa kommunismi hapuili ja palautui pakosta kapitalismiin.

Kirjastossa on tästä ajasta loistava kirja, Neuvosto-Venäjälle matkanneen ranskalaisen toimittajan matkakirja vuodelta 1926, Henri Béraud,  Mitä minä näin Moskovassa. Ensi sivulla huomioni kiinnittyy siihen, että kirjalla on maineikas kustantaja, Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö, joka aloitti 1940-luvulla Tove Janssonin Muumien julkaisun.

Matka Moskovaan ajoittuu siihen kohtaan Venäjän historiaa, jossa vallankumous on vakiintunut, mutta talous ei. Maassa on siirrytty uuteen talouspolitiikkaan, NEP-kauteen.

Henkilökulttia rakennetaan. Lenin on kuollut 18 kuukautta aiemmin, eikä Stalin ole vielä saavuttanut asemaansa - ihmisten pakottaminen yhteen muottiin ja kansan omantunnon kastroiminen oli kuitenkin alkanut. Nykylukija hämmästyy, miten ihmiset sopeutuivat.

Moskova, miljoonan asukkaan kaupunki, näyttäytyi kahdeksan vuoden neuvostolaisuuden jälkeen kurjana. Kirjoittaja kuvaa tilannetta köyhälistön diktatuuriksi – ilman köyhälistöä. Sosiologien kokeilu kummastuttaa laajuudellaan ja muodoillaan. Moskovalaiset olivat muun muassa risteyttäneet piiskan ja siveltimen: maalarit ja ajurit olivat perustaneet yhteisen neuvoston.

Neuvoston vaaleja seuratessaan kirjoittaja sai todistaa, miten ennakkoon sovittu henkilö valittiin oudon neuvoston johtoon, eikä tavoitteena voinut mitenkään olla muu kuin yhden henkilön nostaminen ylitse muiden.

Kadulla uutta talousaatetta ylistävässä julisteessa on suuri kassakaappi, ja siinä kehotetaan kansalaisia jättämään rahansa valtion huostaan: ”Sen sijaan, että vartioisit rahaasi kotonasi ja eläisit isoisesti, tuo rahasi tänne, niin naapurisi ei tiedä sinun omaisuutesi suuruutta.”

Joel Lehtonen. Sorron lapset. 1923 SKK, Helsinki 2008.

Henri Béraud. Mitä minä näin Moskovassa. Schildts 1926.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

tapio_o_neva (nimimerkki)
Ihmisten muistissa oli sortovuodet – se, että Venäjä tunki pyhimpään – kansakouluihin tuli pakollinen venäjän opetus. Oli aika aktivismille ja opportunismille. Kansakoulujen 1-4 luokilla ei käsittääkseni opetettu 1899-1917 mitään kieliä eikä kansalaiskoulussakaan. Käsittääkseni kieltenopetus keskittyi keskikouluun yliopisto-opintokelpoisuuden saavuttamiseksi.
tapio_o_neva (nimimerkki)
Ihmisten muistissa oli sortovuodet – se, että Venäjä tunki pyhimpään – kansakouluihin tuli pakollinen venäjän opetus. Oli aika aktivismille ja opportunismille. Et taida olla kovin oikeistokonservatiivista suojeluskuntasukua? Kyllä kyseenalasisita kirjoista oli keskustelua ja niitä oli hiljaisessa kierrossa. Itse muistan ottaneeni jopa neuvostoliittolaisille kesäharjoittelijoille valokopiot venäjänkielisestä Vankileirien saaristostakin hyvämaineiden pörssiyhtiön kopiokoneella.
tuomokokko (nimimerkki)
Kahdensadan viime vuoden aikana itänaapuri on ottanut Suomeen milloin minkäkin kannan. 1800-luvulla pärjäsimme oikeastaan todella hyvin, kiitos liberaalien romanovilaisten hallitsijoiden. Sortovuosina Venäjän oli tarkoitus sitoa Suomi tiukemmin emämaahan, mutta meikäläiset ryhmittyivät siilipuolustukseen. Lokakuun vallankumous oli kuin olikin kannaltamme tarpeellinen, koska se (osaltaan) tarjosi tilaisuuden valtiolliseen itsenäistymiseen. Ja niin edelleen! Lueskelin Paavo Haavikon 70-luvulla kirjoittamaa kirjaa Kansakunnan linja. Teksti panee välillä epäilemään, onko kirjoittaja ollut edes tolkuissaan, mutta loppujen lopuksi kirjan sanoma on hyvin isänmaallinen ja innostava. Historian oppikirjaksi sitä ei kuitenkaan voi suositella; siihen se on aivan liian unenomainen, kuin meditaatiota.
hipsuhiiri (nimimerkki)
P.Haavikon Kansakunnan linja 1990 puolestaan sanoo:"historiankirjoituksessa on kysymys todellisuusmallista. Se on mobile, jossa kaikki osat eivät vain liiku vaan myös muuttuvat suhteessa toisiinsa ja katsojaan, joka hetki. Siksi on historian kirjoittajalle hyödyksi luja usko käsitteisiin, vahva todellisuuden PUUTE ja suuri taipumus justeriaan.....Historialliset voimat, johtavat aatteet, hyvät tavoitteet ja suuret pyrkimykset - näitä kaikkia vaihtelemalla selviää aina eteenpäin, kun kirjoitaa historiaa. SE TEKEE MINUT EPÄTOIVOISEKSI. Minusta Haavikon kirja on kompakti teos, taloushistoriaa, kansaperinnettä, politiikkaa ja vaikka mitä, myös valokuvia jos joku ei jaksa lukea, niin yksi kuva sanoo.........
jarmokoponen (nimimerkki)
Historiaa käytetään surutta hyväksi milloin missäkin asiassa, mutta usein valikoivasti ja perustelematta sen enempää. Eilisessä mainiossa Synnyin Neuvostoliitossa http://areena-beta.yle.fi/video/792742 dokumentissa murrosajan kuva käsitellään lapsista nuoriksi kasvavien kertomana. Samalla tavalla 1920-luvun teokset saivat minut ajattelemaan. Kaunokirjallisuus sopii toiselle, toiselle Asterix.
tapio_o_neva (nimimerkki)
VierasMMies (nimimerkki)
Aika hyvä kirja on myös "Marokon Kauhun lähettipoika", jossa selostetaan kannakselaispojan - siis Neuvostoliiton puolelta Miikkulaisista - hänen perheensä ja kylänsä elämää ja 1930- ja 1940-lukujen NL:ssa. Välissä on vähän TK-miehen propagandaaakin, mutta eipä sitä ole paljoa tarvinnut väritellä - ei ole tarvinnut - tarpeeksi puhuvaa on sen ajan todellisuuskin ollut.
tuomokokko (nimimerkki)
Aloitit Haavikko-sitaatin, mutta mihin se päättyi? Mielestäni on aivan turhaa ryhtyä tuskailemaan historiankirjoituksen vaikeuksia! Olin pitänyt Paavo Haavikkoa yhtenä vanhoista vihaisista miehistä, joiden mielestä kaikki on aina tehty väärin, tai ainakin väärään aikaan. 'Kansakunnan linja' kuitenkin antaa tunnustusta Paasikivelle ja Mannerheimille, joilla todella oli silmää ja viileää ymmärrystä Venäjän-Neuvostoliiton näkemyksille. Keisarivallan vaihtuminen sosialistiseen diktatuuriin ei esimerkiksi Venäjän sotilaallisiin päätavoitteisiin vaikuttanut yhtään mitään. Ajatus venäläisistä tasankokansana, joka turvallisuudentarpeessaan haluaa siirtää rajansa ensin mahdollisimman kauas, ja sitten vielä vähän kauemmas, on yleistävyydessäänkin... totta?
hipsuhiiri (nimimerkki)
Sorry, Lainausmerkki jäi pois. pitäisi olla epätoivoiseksi sanan jälkeen. eli "historian....... epätoivoiseksi".
hipsuhiiri (nimimerkki)
Tuomo Kokko oli ilmeisesti lukenut Haavikon kirjaa joka päättyi vuoteen 1975, minä taas laajennettua teosta vuodelta 1990. Niin tai näin. Mielestäni Haavikko luo Suomesta kuvan kahdesta eri näkökulmasta, sekä valkoisten että "sen toisen" näkökulmasta. Historia ei voi olla, vaikka pitäisi, objektiivista. Siihen tulee aina mukaan näkökulma, vaikka se perustuisi oikeisiin lähteisiin.
tuomokokko (nimimerkki)
Kirja on tosiaan ehtaa 70-lukua, painettu 1977. Jos sen pohjalta haluaisi opiskella Suomen historiaa, niin työläältä tuntuisi! Haavikko taisi olla ensi sijassa runoilija, ja monet teoksen jaksot vaikuttavat tehdyn lähinnä kielellisten muotojen ehdoin. Ehkä parhaiten kirja todistaa 1800-luvun osuuden Suomen kehitykseen. Keisarin alaisuudessa maa teollistui ja teknistyi, kulttuuri kukoisti, suomen kieli vahvistui ja kansallisuustunne kasvoi. Siltä pohjalta saattoi seuraavalla vuosisadalla itsenäistyä - olisiko sama onnistunut Ruotsin köyhän itämaan roolista samana ajankohtana?
Merijalkaväki (nimimerkki)
Vaikka mitään ei heillä ole oikeasti. Petos koko ihmiskuntaa kohtaan voidaan salata tänään surmaamalla ja ottamalla kiinni esimerkiksi toimittajat. Paperitiikerin historian kirjat on hyväksytty tai pääsi leikataan pois. Kaikki asiakirjatkin ovat väärennettyjä. Stalin vain kirosi, ettei mitään tarvitse olla, kun vain aina valehtelee. Leikitään sitten toistaiseksi hallitusti. Kaikki kääntyy vielä helposti päälaelleen. Stalinin ja Leninin auringon riemupatsaat hakataan moukarilla oikein murskaksi. Vapautetaan vangit. Putin on niin hassun näköinen siellä häkissä (kuti kuti) ja syökin muffineja. Mielenkiintoista valaista Putinin hampaat! Kanelisokerissa kieriteltyjä omenapaloja, rusinoita, marjoja, kaakaojauhoa, piparkakkumauste, sahramia tai suklaarakeita maustamiseen. Jäikö jokin asia reseptissä vaivaamaan mieltäsi? Millä tavoin parantaisit reseptiä?
P Punakuono (nimimerkki)
"Se,joka ei osaa tehdä tiliä viimeksi kuluneesta 3000 vuodesta,elää vain kädestä suuhun" -Goethe-
joukoakoskinen (nimimerkki)
Mika Waltari myöhemmin. Olen jo päässyt Turusen Tulilintuun. Siis lähi / likihistoriaan sivulle 30 ! Ihan omakohtaisiakin risteyksiä. Voipi olla etten täällä paljon näyttätydy. (414 sivua tiukkaa kerrontaa) Jarmon vinkit pitää laittaa tilaukseen.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset