Uutisia Venäjältä: Moskova on jo kaukana
Eurooppa ei enää halua pitää Venäjää strategisena partnerinaan. Ukrainan vuoksi on kasvatettu hitaasti välimatkaa yhä autoritaarisempaan Venäjään.
Eilen julkaistiin Voiman Venäjä –raportti. Siihen kannattaa jokaisen tämänkin blogin lukijan tutustua huolellisesti. Tuoretta raporttia on ollut tekemässä yli 40 nimellään esiintynyttä asiantuntijaa. Heidän lisäkseen mukana oli puolenkymmentä sellaista, jotka syystä tai toisesta eivät halunneet nimeään julki.
Venäjä-suhdettaan saa jokainen selittää. Sen osoitti yksi Venäjän Helsingin-suurlähetystön vakiovieras Eero Heinäluoma (sd.) MTV:n haastattelussa. "Olen ollut 16 vuotta erilaisissa johtotehtävissä enkä ole törmännyt epäasialliseen vaikuttamiseen tai uhkailuun".
Heinäluoman vilpittömyyttä en epäile, mutta totta on sekin, että Suomi voidaan halata hapettomaksi; viedään ilma vaikkapa Nato-yhteistyöhön kaikkein innokkaimmilta. Riittää, että oikeita ihmisiä tutustutetaan toisiinsa, kuten on aina tehty. Siitä on jopa vankilatuomioihin johtaneita esimerkkejä.
Tutkijoiden päätelmät ovat Venäjän itsensä osalta osin jopa lohduttomia. Suomen kannalta Venäjän kehitys kuvataan raportissa vähintäänkin huolestuttavana, mutta mukana on myös rauhoittavia tulkintoja.
”Suomen kannalta myönteiseltä kuulostava hyvä naapuruus -diskurssi voi toisaalta olla myös ongelmallista: toisaalta pelotellaan välirikon mahdollisuudella ja toisaalta kehutaan ja palkitaan oikeanlaisesta politiikasta. Strateginen viestintä on kuitenkin vain yksi väline poliittisen vaikuttamisen työkalupakissa. Koska energiakaupan merkitys Venäjän taloudelle säilynee merkittävänä myös tulevaisuudessa, on Venäjän intressien mukaista edistää energiahankkeita, jotka ylläpitävät näitä riippuvuussuhteita. Energiakaupan kautta juurrutetaan venäläistä läsnäoloa ja sen mukana tulevaa pehmeää valtaa myös Suomessa.”
Venäjän mahdollisuudet tehdä ulkopolitiikkaansa Suomessa ovat olleet hyvät. Ulkopolitiikka on sitä, että vaikutetaan ulkomailla. Venäjällä on paljon tukijoita. Se on iso maa ja valtava energian tuottaja. Mutta myös hyödyllinen laajemminkin vanhan Euroopan valtapolitiikan haastaville populisteille.
Väkivallan todellinen uhka
Venäjällä pohditaan nyt, miten se on onnistunut rakentamaan moninapaisempaa maailmaa vahvistamalla uhkakuvia ja todistelemalla kansalaisilleen Pohjois-Atlantin sotilasliiton laajenemisen rajoilleen.
Ukrainan kansannousu oli yksi merkkipaalu. Maailma on ollut toinen sen jälkeen, kun Venäjä miehitti Krimin vuonna 2014. Ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton luhistumisen muokattiin Euroopan rajoja uudelleen. Sodittuaan Georgian kanssa Venäjä tunnusti vuonna 2008 Kaukasuksen minivaltiot Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisiksi, mutta vielä tuolloin ei muutettu Euraasian karttaa.
”Tehokas keino Venäjän aseman ylläpitämiseksi ovat alueelliset ratkaisemattomat konfliktit alueella: Venäjän tukemat Donetskin ja Luhanskin kapinallisalueet Ukrainassa, Abhasia ja Etelä-Ossetia Georgiassa sekä Transnistria Moldovassa”, kirjoitetaan Voiman Venäjä -raportissakin.
Viron tiedustelu kertoo uutistoimisto RBK:n mukaan Venäjän uhan naapureilleen olevan todellinen. Tiedustelun mukaan vallankaappaus Valko-Venäjällä voisi ajaa Naton ja Venäjän sotaan keskenään.
Venäläiselle yleisölle tämä mahdollinen skenaario myydään puhumalla ”värivallankumouksesta”. Tällä nimityksellä tarkoitetaan kaikkia niitä levottomuuksia tai vallanvaihdoksia, jotka Venäjällä huolestuttavat maan johtoa. Demokraattisen oikeusvaltion kehittymistä ja vahvistamista ajavat ovat suoraan vihollisia. Jos television propagandaa yhtään uskoo, voi ajatella, että Yhdysvallat rahoittaa milloin mitä värivallankumousta ja vauhdittaa laillisesti valittujen johtajien kaatamista.
Vilkasta keskustelua
Vaikka Venäjällä päätöksenteko näyttää yhtenäiseltä ja Suomesta katsoen monen mielestä jopa tympeältä, voi julkisen keskustelun perusteella päätellä, että poliittisista päätöksistä ja maan linjasta puhutaan vilkkaasti.
Kuten selvitykset kansalaisten keskuudessa osoittavat, presidentti Vladimir Putinin viimeaikaiset esiintymiset kansalaisilleen eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita eivätkä niin tehokkaita kuin aiemmin. Näin vakauden säilyttämisessä painoarvo onkin keikahtanut viime aikoina taantumuksellisten voimien puolelle. Putinin syrjäyttämisestä tai edes seuraajasta ei kukaan kehtaa puhua.
Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori, Yhdysvaltojen historian tuntija Ivan Kurilla kävi viime viikolla kiinnostavan julkisen keskustelun yhden maan johtavan ajatushautomon johtajan, geopolitiikasta useita teoksia kirjoittaneen Dmitri Treninin kanssa. (Treninin teksti löytyy Carnegien sivuilta englanniksi.)
Kurillan mielestä Treninin artikkelissa on paljon väitteitä, joista hän ei voi olla olematta samaa mieltä. Venäjän nykyinen ulkopolitiikka kaipaa ”kevyttä” kritiikkiä. Moskovan nykyinen kurssi vaatisi tiukempaa arviointia.
Kurilla pohtii vastakirjoituksessaan, että Treninin ”geopolitiikka” on ylenpalttista ja tuo mieleen vähintään yli puolen vuosisadan takaisen ulkopoliittisen ajattelun.
Pietarilaisprofessori arvelee, että Trenin on erittäin todennäköisesti oikeassa olettamuksessaan, että ”edes Venäjän korkeimman johdon vaihtuminen, milloin se sitten tapahtuukaan, ei välttämättä lopeta vastakkainasettelua Washingtonin kanssa.”
”Tosin minun mielestäni se ei tapahdu sen takia, että Moskovaa vaadittaisiin tunnustamaan tappionsa, vaan puhtaasti USA:n sisäpolitiikan vuoksi, jossa Venäjä poliittisena mielikuvana ja argumenttina on jo aikaa sitten eronnut siitä, mitä Venäjä tosiasiassa on.”
Kurilla painottaa saman asetelman kuvaavan venäläisten suhtautumista Amerikkaan.
Pääosa Venäjän nykytilaa ruotineen Treninin tekstistä on Kurillan mielestä joukko suosituksia Venäjän suhteista naapurimaihin.
Kurilla muistuttaa, että Venäjän naapureina on kuitenkin hyvin erilaisia valtioita ja siksi on päivänselvää, että niissä päätökset tehdään eri tavoin.
Suurimmassa osassa Euroopan maita ja USA:ssa ulkopolitiikkaa toteutetaan osana demokraattista prosessia ja siihen vaikuttavat laajojen äänestäjäjoukkojen mielipiteet ja käsitykset. Sen lisäksi poliitikot käyttävät ulkopolitiikkaa sisäpoliittisiin päämääriinsä.
Kurilla arvioi, että tuonkaltaista politiikkaa onkin tietysti vaikea ennustaa poliittisen realismin keinoin tai varsinkaan Treninin kirjoitukseensa valitseman ”geopoliittisen” lähestymisen kautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Venäjää odottaisi sillä tiellä umpikuja ja että ainoaksi strategiseksi vaihtoehdoksi jäisi yksinolo.
”Venäjän kumppaneista osa on samanlaisia kuin se itse, tai sitten on vielä autoritaarisempia hallintoja, ja Treninin mukaan niissä pienen piirin päättäjät toteuttavat ulkopolitiikkaa niinikään pienen, asiaan omistautuneen joukon avulla”, Kurilla kirjoittaa.
Suuret linjat näkyvissä
Treninin mukaan Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti merkitsi useita pitkän aikavälin suuntauksia: aktiivinen vastakkainasettelu Yhdysvaltojen kanssa todennäköisesti jatkuu, vaikka Venäjän presidentti vaihtuisi; vieraantuminen Euroopasta, lähentyminen Kiinaan. Tästäkin Yhdysvallat hyötyy yhä enemmän kuin Venäjä.
Venäjällä on kuitenkin vapaus tehdä ulkopoliittisia päätöksiä. Poliittinen yksinäisyys edellyttää "suurvallan" asemaa, se ei ole hallitsijoiden huijaus, vaan eloonjäämisen ehto.
Jonkun valtion ”suuruus” perinteisessä merkityksessä on kuitenkin vaikeampaa ja vaikeampaa ylläpitää, mutta tulevaisuudessa Venäjän tehtävä voisi olla säilyttää geopoliittinen tasapaino ja vahvistaa turvallisuutta eri alueilla.
”Olen myös sitä mieltä, että nykyisin lähes kokonaan poliittista eliittiä palveleva poliittinen järjestelmä on muutettava sellaiseksi, joka palvelee koko valtiota ja perustuu oikeudellisiin ja eettisiin normeihin´”, Kurilla pohtii.
Trenin kirjoittaa, että ”suurvalta-asema ei ole niinkään venäläisten vallanpitäjien hullutuksia, vaan perinteisesti yksinään olleen maan pakollinen olotila, yksi tärkeimpiä ehtoja sen selviytymiselle”. Kurilla jatkaa ajatusta ihmettelemällä sitä, että ”suurvallan on toteutettava määrättyä tehtävää”?
Treninin mielestä ”Venäjälle tuollainen tehtävä voisi olla tukea geopoliittista tasapainoa ja turvallisuuden vahvistamista ei puolilla Euraasiaa ja koko mantereella”.
Kurilla muistuttaa, että edellistä on vaikea lukea muuten kuin suorana ilmoituksena ottaa haltuun erityisalueita, jakaa maailma ja rajoittaa naapurimaiden suvereniteettia.
Brexitin jälkeen
Krimin miehittämisestä on kulunut viisi vuotta ja tilannetta aletaan pitää omassa joukossa normaalina. Vaikka maailmasta on jo Venäjän johdon markkinoimassa mielessä tullut moninapainen, ei vielä ole löydetty selkeää linjaa.
”Jos katsotaan viimeisten viiden vuoden tapahtumia, voidaan huomata, että Venäjä on ollut perinteisesti muun Euroopan roolissa”, Kurilla arvioi.
Brexitin aikana ei voi olla toteamatta Englannin symmetristä roolia Euroopan läntisenä raja-alueena eikä sekään pysty Kurillan mukaan päättämään, kuuluako vanhaan mantereeseen vai ei.
Sekä eurooppalaisessa että venäläisessä poliittisessa ajattelussa on jo vuosisatojen ajan haettu puolin ja toisin eroavaisuuksia, koska vastakkainasettelu on perustunut rakenteellisiin eroihin.
Samaan aikaan näiden erojen sisältö on muuttunut.
Kurillan mielestä Treninin mainitsema ”poliittisten arvojen vastaamattomuus” on syynä Venäjän ja EU:n polkujen eroamiseen ja venäläisen osapuolen mukaan sen on aiheuttanut juuri se hallinto, joka sen mielestä pitäisi muuttaa.
Näin ollen syynä ei siis ole se tosiasia, että tuon ajatellun muutoksen jälkeen sen arvot eivät olisi juurikaan lähempänä eurooppalaisia.
Eurooppalaisten mukaan taas ”poliittisten arvojen vastaamattomuus” on yksi pysyviä argumentteja eurooppalaisen identiteetin puolesta.
Tuo eurooppalainen identiteetti puolestaan on viime vuosina kärjistynyt Euroopan laajenemisen ja maahanmuuttokriisin myötä.
Treninin mainitsema ”eurooppalaisten mentorointi” on yksi tapa suhtautua ”muihin”, ja sen on näyttäydyttäväkin joko oppilaan (avun kohteen) roolina tai uhkana.
Kurilla kirjoittaa, että hän voisi olla samaa mieltä Treninin ehdotuksesta, ettei ”syötetä Eurooppaan Venäjän uhasta johtuvaa pelkoa”, mutta on ymmärrettävä nykyisen tehtävän olevan irtautuminen ristiriitaisesta käsitteestä ”avun tai uhan kohde”.
Itseriittoinen Venäjä
Yhtenä Kurillan johtopäätoksenä voi pitää sitä, että Venäjän ja Euroopan arvojen erojen etsimisestä on tullut kummankin osapuolen urheilulaji, kun taas yhtäläisyyksien etsintää ei juurikaan näe.
Kaiken lisäksi Treninin ehdottamista ulkopolitiikan periaatteista on tietoisesti jätetty arvot pois. Tätä kuvaa kehotus ”yhdistää joustavasti kansainvälisen oikeuden normit ja oikeudenmukaisuuden periaatteet”. Tämä poistaa kansainvälisen oikeuden normeilta koko niiden merkityksen.
Politiikan tutkija Kirill Rogov pohti taannoin omassa kirjoituksessaan sitä, että vaikka läntisen pallonpuoliskon konfliktialueet ovatkin jakautuneet melko tasaisesti, ne näyttävät levinneen vähemmän tärkeille alueille, koska niiden sijoittuminen ei noudata uuden liberalismin vastaisen taistelun taloudellisia johdonmukaisuuksia.
”Yksinkertainen ja ilmiselvä esimerkki on nimittäin se, että tuota taistelua ei johda suinkaan enää Venäjä vaan Kiina. Kun tämä muistetaan ja vielä kun ymmärretään, että juuri talous on 2000-luvun tärkein geopoliittinen ase, Venäjän asema tuossa taistelussa alkaa näyttää yhä vähemmän kadehdittavalta.”
Rogov muistutti myös, että sitäkään ei tiedetä, miltä maailma näyttää länsimaiden ja antiliberalistisen järjestelmän (tässä tapauksessa Kiinan) välisessä kilpailussa, mutta Venäjän asema on selvä sen talouden kärsittyä antiliberalistisessa lähetystyössä: Venäjä jää syrjään.
Voiman Venäjä -raportti on jatkoa kerran hallituskaudessa tilatulle puolustusministeriön Venäjä –selvitykselle: Haasteiden Venäjä ilmestyi vuonna 2008 ja Muutosten Venäjä vuonna 2012.
Jokaisen suomalaisen – ja erityisesti Venäjän sepittämiin selityksiin uskovien – pitäisi lukea Voiman Venäjä -raportin ensimmäiset 40 sivua.
Niissä kuvataan hyvin realistisesti ja kiihkottomasti Venäjän todellinen luonne.
Raportin merkittävin ansio on siinä, että siinä ei Venäjän toimia enää yritetä selitellä parhain päin. Kuten näihin päiviin asti Suomessa on ollut tapana.
Selittelyt jäävät yhä heinäluomien kontolle.
Ilmoita asiaton viesti