Totuuden jälkeen

Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, todettiin jo lapsena. Paskapuheesta viis, heiteltiin. Tieto on valtaa, uskottiin.

Ja sitten tuli internet ja muun muassa räjähtävät lepakot.

Kolmipiikkinen Rapalan viehe veti toimittajat mukaansa. Työmies Matti Putkonen hykerteli puoluetoimistossa ja televisiossa.

Ilmatilan kaappasivat muutama vuosi sitten saivartelijat ja yleisöään naurattavat – blogistit, jotka kieputtavat asiat nurinniskoin; poliitikot, jotka tavoittelevat valtaa ja valtioiden puhehenkilöt, joiden tarkoitus on tuottaa paljon ja ristiriitaista asiaa, jotta totuudet hajoaisivat tunnistamattomaksi eikä valhettakaan osattaisi enää ihmetellä.

**

Totuuden jälkeen (Teos, 2018) on mainio kirja. Se pureutuu hyvin isoon ongelmaan, jonka ydin on mediassa, toimituksissa, joissa tehdään samoja virheitä yhä uudelleen.

Mediaa parjataan ja arvioidaan eliitin liehittelystä ja pidetään pahan – jos ei alkuna niin ainakin ylläpitäjänä, jota vastaan voidaan toimia järjestäytymättäkin sosiaalisessa mediassa ja Puheenvuoron kaltaisilla keskustelualustoilla.

Esimerkiksi sopii vaikka EU-politiikka. On tavallista, että joku eturyhmä: teollisuuden edustaja, puolue tai vaikka EU:n vastustamiseen erikoistunut porukka saa läpi vaikkapa viestinsä jostain EU:n kummallisesta päätöksestä, jonka lehti ensin uutisoi ja sitten seuraavana päivänä kiistää. Kuka tästä hyötyy? No, ainakin poliitikko, jonka kampanjointi perustuu EU:n vastustamiseen tai vaikkapa Euroopan hajaannusta haluava valtio. Joskus puhutaan niin monimutkaisista kuvioista, että kaikki vaikuttaa salaliitoilta, koska kukaan ei pysähdy miettimään edes hetkeksi.

Kirjassa muistutetaan, että kyse on siitä, miten journalistinen media kykenee pysymään mukana kansalaisten arjessa ja pitämään osaltaan huolta yhteiskunnan intellektuaalisesta hyvinvoinnista. Meillä kotimaassa on tunnettuja esimerkkejä suoraan kansalle puhujista, populisteista ja kansan suosikeista.

Kansainvälisesti tunnetuin lienee Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump. Hänen strategian etsiminen paskapuheen alta on turhaa. Paskapuhe itsessään on strategia.

”Trump sanoi asian X, millä hän itse asiassa tarkoittaa Y. Ja vaikka ette pitäisi siitä, hän antaa äänen Z:n epävarmuudelle ja vihalle. Z:aa muuten ei saa kyseenalaistaa tai kritisoida, koska epävarmuus ja viha oikeuttavat itsensä nykyisin.”

Totuuden jälkeen kirjassa ei pelkästään puhuta rumia totuuksia vaan pohditaan avoimesti sitä, mitä jää jäljelle kun asiantuntijoita ei uskota ja pyrkimykseltä totuuteen viedään pohja. Valehtelua on ollut aina ja se on hyvin monimuotoista. Kirjoittajat muistuttavat, että itsessään paskan puhuminen on valehtelun vaatimaan vääristelyyn verrattuna taidetta. Se ei ole välttämättä edes suoraan valheellista; se on vain tuotettu välittämättä totuudesta.

”Strategia toimii, sen vaikuttavuutta ja tuloksia voi jopa pimeällä tavalla ihailla. Presidentti ei vastaa faktoja koskevaan väitteeseen kiistämällä tai puolustamalla väitettä, vaan kiistämällä sen, että faktoilla voisi olla väliä.”

Nostalgia ja taantumuksellisuus ovat poliittisia voimia, joita on helppo aliarvioida. Kollektiivisella tasolla nostalgia on vaarallista. Se rakentaa historiallisia myyttejä ja pyrkii palauttamaan menneen kunnian.

Kun ihmisiltä kysytään, mihin aikaan he olisivat valmiita siirtymään, muistot palaavat johonkin, jota ei koskaan ollut eikä varmasti tule olemaan. Kuten vaikka Agathe Christien Poirot-filmatisointien Englantiin.

”Poliittisesta nostalgiasta kärsivä uskoo, että kulta-aika oli todellinen, ja että hänellä on salattua tietoa siitä, miksi se päättyi. Mikä tärkeintä, mennyt järjestys on mahdollista rakentaa uudelleen taantumuksellisella poliittisella projektilla – kuten eroamalla EU:sta tai uskomalla siihen, että populistipresidentti tekee paskapuheellaan Amerikasta jälleen mahtavan.”

**

Totuuteen pyrkimistä voi kannattaa, mutta sen vaatimisessa on oltava kohtuullinen. Blogistilta totuudessa pysymistä voi vain toivoa koska sananvapaus, mutta mediankaan ei tarvitse saada uutisoimastaan asiasta 100 prosentin näyttöä vaan toimituksessa tehdään erikseen ratkaisut asioiden julkistamisesta ja juttujen järjestyksestä.

Propagandaa tehdään tietoisesti, ja se onkin jo toinen juttu. Nimittäin kirjassa muistutetaan, että ulkopoliittisen harhauttamisen vastinparina ei ole tieteellinen konsensus, vaan vaihteleva määrä todistusaineistoa ja asiantuntijoiden tilannearvio. Aukottoman todisteen, savuavan aseen, peräänkuuluttaminen saattaa toimia puolustustaktiikkana, jolla on myös läpimenomahdollisuuksia liberaalin demokratian perinteessä käytävässä keskustelussa.

Tässä voidaan vetää harhaanjohtava analogia yksityishenkilöön ja riippumattomaan oikeuslaitokseen, vaatia aina lisää näyttöjä, neutraalia prosessia ja mahdollisuutta puolustautumiseen – eihän pelkän syytteen voida katsoa riittävän tuomioon. Krimin miehittäminen, MH-17-lennon alasampuminen, Syyrian hallinnon toistuvat kaasuiskut sekä Skripal-myrkytystapaus ovat viime vuosina nostaneet tämän kyseenalaisen ulkopolitiikka käräjäoikeutena -argumentin esiin. Tasapuolisuuden ylittäminen, Venäjän puolustusministerin tai Putinin esittämän narratiivin haastaminen vaatii työtä ja ammattitaitoa.”

**

Yksi asia, johon blogien kirjoittajana olen törmännyt itsekin on se, etteivät lukijat aina halua ymmärtää sitä, mistä kirjoituksissa on kyse. Joskus teksti voi yksinkertaisesti olla huono, mutta yleensä piilovaikuttajienkin näkemykset paljastuvat ajan myötä.

Totuuden jälkeen -kirjassa todetaan, etteivät kaikki asiantuntijoina esittäytyvät tahot pelaa yhteisin säännöin. Yhä useampi julkisessa tilassa viestivä taho – on sitten kyse ajatushautomoista, tutkimuslaitoksista, viestintätoimistoista tai bloggaajista – valikoi faktansa maksavan toimeksiantajan toiveiden eikä välttämättä yhteisten tiedon kriteerien mukaisesti. Kun asiantuntija-asemasta puhuvien toimijoiden puheet eivät ole yhteismitallisia eivätkä keskustelufoorumit selkeärajaisia, kansalaisten vastuu tiedon tulkitsijoina automaattisesti kasvaa.

Jokainen meistä näkee, että tarve erityyppiselle asiantuntijuudelle on suurempi kuin koskaan ja asiantuntijuutta on tarjolla joka lähtöön. Kirjassa kuvaillaan, kuinka lehdet pursuavat ohjeita: ravintoterapeutit sekä kunto – ja elämäntapavalmentajat ovat saavuttaneet näkyvän aseman liikuntaan, ruokaan ja hyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä. Aivan oikein nämä ovat myös aloja, joilla akateeminen asiantuntijuus on joutunut voimakkaimmin puolustuskannalle. Tiedeyhteisössä pelätään palauteryöppyjä, joista esimakua  saadaan keskustelupalstoilla.

**

Tiedon puute ei siis ole ongelma vaan ihmiset ovat vaarassa joutua asemaan, jossa hän kokee tietävänsä yhä enemmän yhä useammista asioista ja löytävänsä oikean tiedon tuosta vain, vaikka todellisuudessa hän on saanut vain entistä enemmän omaa maailmankuvaa tukevia näkemyksiä omien ennakkoluulojensa ja uskomustensa tueksi. Google-haku saa tukea jokaisesta aiemmin tehdystä tuloksesta ja voi näin vahvistaa ihmisen joutumista omaan kuplaansa. Myös aihettaan miettivän toimittajan otettava tämä huomioon.

Kun asialla on suosittu kolumnisti tai blogaaja, hän saattaa haastaa  vallitsevat tiedontuottajat ja hämärtää ymmärrystä asioiden oikeasta tilasta laajemminkin. Tällä tiedolla on jokaisen  kirjoittajan muistettava, että kyse ei ole pelkästään siitä, että kirjoitusten kritiikitön kopioiminen on paitsi laitonta myös tyhmää.

Epäile, älä usko itseäsikään.

**

Filosofi Michael Patrick Lynch on varoittanut, että internetin mahdollistama nopea ja vaivaton tiedonhaku johtaa refleksiivisen ajattelun korostumiseen tarkemman informaation puntaroinnin kustannuksella. Asiaa voi konkretisoida kahdella usein käytetyllä esimerkkikysymyksellä:

1 .Kuinka monta kappaletta kutakin eläinlajia Mooses otti arkkiinsa? 2.  Pallo ja räpylä maksavat yhteensä 110 euroa. Räpylä maksaa 100 euroa enemmän kuin pallo. Kuinka paljon pallo maksaa?

Ensimmäinen kysymys on nimeltään niin sanottu Mooses-harha, sillä useimmat kysymyksen kuulevat eivät heti huomaa mikä siinä on vialla. Eläimiä arkkiin kokosi tietenkin Nooa, ei Mooses. Mooses kuitenkin sopii hyvin raamatullisen kysymyksen kontekstiin ja täyttää odotukset tarpeeksi hyvin, jotta monet tietoviisaatkin menevät halpaan.

Pallo ja räpylä -kysymys taas on tunnettu kognitiivista reflektiota testaava kysymys. Se osoittaa, että ihmiset eivät ole kovinkaan tarkasti reflektoivia. Useimmat kysymyksen lukevat vastaavat nopeasti kymmenen euroa ja lukitsevat vastauksen sen tarkemmin pohtimatta. Oikea vastaus on viisi euroa. Virheellisen intuition jälkeen virhettä on vaikea havaita, vaikka kysymyksen ääreen pysähtyisikin hetkeksi.

 

 

 

 

jarmokoponen
Helsinki

Jarmo Koponen on toimittaja. Puheenvuoroissa painottuu Venäjä. Intohimona naapurimaan kehityksen perkuu. Yli 40 vuotta sitten opiskelijana alkanut tutustuminen jatkuu. 1990-luku vierähti Moskovassa lehdistöneuvoksena ja Pietarissakin YLEn kirjeenvaihtajana. Venäjä ja sananvapausasiat kiinnostavat erityisesti Toimittajat ilman rajoja järjestön Suomen osaston sihteerinä ja Barents Press Suomen varapuheenjohtajana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu