Yhden totuuden maa

Menin sisään Spasskin puolelta Punaisella torilla. Muutaman käytävän päässä minut otti vastaan presidentin tiedotusosaston Aleksei Gromov. Sain kutsun Kremliin Helsinki-Summitin jälkeen.

Presidentti Boris Jeltsinin ja Bill Clintonin tapaaminen oli ollut Venäjän mediavoitto.

Jo kohtaamisen ajoitus oli merkittävä mielikuvan kannalta. Clintonilla oli jalassa kipsi. Hänet laskettiin Air Force ykkösestä catering-nosturilla. Poikkeuksellisesti Jeltsin ei örveltänyt ja muutenkin venäläiset tuntuivat saaneen mediassa yliotteen.

Vuosi oli 1997. Nyky-Venäjän historian kannalta murrosvuosi. Venäjä lähestyi Natoa. 

Huippukokouksessa oli jo aiemmin onnistuttu tiivistämään Naton ja Venäjän suhdetta kyräilyn sijaan. Ne solmivat sopimuksen ja perustivat pysyvän neuvoston.

Sanotaan, että Venäjä alistui Yhdysvaltojen ylivoiman edessä ja hyväksyi Naton laajentumisen länsirajallaan ja ylikin.

Supervaltoja oli enää yksi

Mutta ei minun muistella pitänyt. Vaan ihmetellä sitä, miten historiattomia ihmiset ovat kun heitä manipuloidaan vuosien ajan. Syytän tapahtuneesta meistä jokaista.

Historia on käytännössä hyviä tarinoita, joista joku päättää. Nimittäin aina tehdään valintoja siitä, kenelle pystytetään patsas ja kuka on oikeutettu muistokirjoitukseen, ehkä mitaliin.

Venäjä on hyökännyt kahteen otteeseen naapurinsa kimppuun. Vuonna 2008 Georgiaan (sodan aloittajasta kiistellään aiheesta) ja 2014 Ukrainaan (Krimin miehittäjästä ei ole epäselvyyttä, mutta venäläisten enemmistö tuntuu tukevan päätöstä).

Molemmissa tapauksissa Kreml myönsi vain muutamaa päivää itse sotatapahtumien jälkeen muistomitaleja. Osansa saivat myös toimittajat.

Historiaa tutkitaan ja tulkitaan mediasta

Opettajani, professori Timo Vihavainen on kirjoittanut, että historian kirjoituksesta valtaosa perustuu sanomalehtiin. Nykyään myös sähköisiin tallenteisiin, jotka ovat helposti haettavissa.

Käytännössä mielipidettä ohjaillaan määrällä – vaikuttamalla valtamediaan. Se on aina tavoite.

Todennäköisyys saada oma viesti perille on suuri, jos tekee kuten Venäjä vuonna 2008 Etelä-Ossetiassa. Juuri ennen tilanteen kärjistymistä valtamedia kutsuttiin paikalle omien puolelle. Se tiesi kertoa sodasta, vaikka nyttemmin tuhansien ihmisten henkilökohtainen tragedia on kuihdutettu Venäjällä mitättömäksi välikohtaukseksi.

Tämän voi kuka tahansa todeta vaikka käymällä kirjakaupassa  Venäjällä. Ukrainan sotaan oikeuttavaa kirjallisuutta on jo nyt ehditty julkaista vaikka kuinka paljon.

Russofoobikoille evästä

Suomessa on yritetty vuosien ajan karsia sodasta muistuttavaa ja loukkaavaa ilmaisua ”ryssä.” Ukrainan tilanteen jälkeenkin varomme kiihdyttämästä ketään aiheettomaan vihaan.

Venäjän ymmärtämisen äärimmäisyyteen vievät ovat saaneet temmeltää, koska ilmaisun vapautta on kunnioitettu. Ja onneksi niin tehdään vastakin, jos se on tiedotusvälineistä kiinni.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että Venäjä pyrkii vaikuttamaan kaukana sen valtiollisten rajojen ulkopuolella. Se ei kykene eikä halua määritellä sitä, missä Venäjä loppuu. Ihmisten mielet pyritään myrkyttämään mahdollisimman laajalti.

Meidän pitää jatkaa keskustelua trolliarmeijoista. Niillä on kyky ja ohjeistus osallistua julkiseen keskusteluun ja mielipiteiden muokkaamiseen meidän jokaisen silmien edessä. Internetiä emme sulje yhtä helposti kuin television tai radion.

Eikä trollille pidä antaa valtaa päättää siitä, pitääkö meidän oman mielenterveytemme vuoksi keskittyä vain Joutsenlampi- baletin katsomiseen yhteiskunnallisesti kiinnostavan keskustelun sijaan.

Niin siitä kutsusta Kremliin vielä sen verran, että en ollut tehnyt mitään kummallista. Normaalit toimet: käynyt Jeltsinin pressipäällikön kanssa kaljalla; paimentanut yhdyshenkilönä toimittajia lehdistökeskuksessa. Mutta myöhemmin olen lukenut Gromovin päättäneen tuolloin, että Venäjän imagoa on kohotettava lännessä.  Gromov istuu edelleen Kremlissä.

 

jarmokoponen
Helsinki

Jarmo Koponen on toimittaja. Puheenvuoroissa painottuu Venäjä. Intohimona naapurimaan kehityksen perkuu. Yli 40 vuotta sitten opiskelijana alkanut tutustuminen jatkuu. 1990-luku vierähti Moskovassa lehdistöneuvoksena ja Pietarissakin YLEn kirjeenvaihtajana. Venäjä ja sananvapausasiat kiinnostavat erityisesti Toimittajat ilman rajoja järjestön Suomen osaston sihteerinä ja Barents Press Suomen varapuheenjohtajana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu